Micolash

Mate: None
Siblings: Laurence, Camilla
Occupation: An author

Kynä on miekkaa mahtavampi, Micolash ajatteli ja tuijotti edessään lepäävää kellertävää pergamenttikääröä. Sanoissa on voimaa ja mielikuvituksella on siivet.
Hän oli ostunut paikoillaan jo tunteja, yrittäen epätoivoisesti keksiä jotakin, mitä tahansa josta hän voisi kirjoittaa. Muste oli kuivunut lokinsulkakynän päähän jo aikoja sitten. Paperi oli yhä tyhjä.
Hän koetti rentoutua ja antaa ajatustensa lentää mutta syystä tai toisesta ne kääntyivät aina itsepintaisesti kohti asioita joita hän ei halunnut ajatella juuri nyt. Hänen mieleensä nousi kuva hänen vanhemmistaan eikä hän voinut olla miettimättä mitä he olisivat sanoneet jos olisivat olleet paikalla näkemässä hänet nyt.
Isän reaktio olisi helppo ennustaa. Hän pudistaisi päätään ja katsoisi poikaansa samoin kuollakseen tylsistynein silmin kuin aina ennenkin. Hän ei olisi pettynyt tai vihainen, ei hän koskaan ollut. Hän ei koskaan ollut myöskään ylpeä tai iloinen. Hän vain vilkaisisi tyhjää paperia ja antaisi katseensa liukua sen yli jonnekin kauas missä Micolashilla ei ollut sijaa.
Äiti kurtistaisi kulmiaan ja puristaisi huulensa yhteen tiukaksi viivaksi. "Micolash kulta," hän aloittaisi ja jatkaisi lempeällä äänensävyllä, kertoisi hänelle miten ylpeitä he hänestä olivat ja miten hienoa heistä oli kun hän oli löytänyt mukavan harrastuksen. Sitten hän vetäisi henkeä ja muistuttaisi hienotunteisesti kuinka tärkeää on että hän keskittyisi opiskeluihinsa ja valmistautuisi jonain päivänä ottamaan isänsä paikan klaanin johdossa. Se oli hänen syntymäoikeutensa nyt kun Camilla oli poissa.
Siihen hän lopettaisi ja poistuisi nopeasti pyyhkimään silmäkulmiaan. Camilla oli arka aihe.
Oikeasti Micolash oli sitä mieltä että Camilla oli tehnyt viisaan valinnan. Hän ei ollut koskaan käynyt Rajamaiden ulkopuolella mutta siskon kirjeistä päätellen Pedonlaakso oli nimeään kauniimpi paikka. Camilla kirjoitti hänelle aina silloin tällöin. Hän ei koskaan vastannut mutta oli silti hyvä tietää ettei hänen sisarensa ollut unohtanut häntä täysin.

"Rakas veli,
Tänään minä ja isoisä istutimme hedelmäpuita. Ne ovat vasta pieniä taimia mutta isoisän mukaan ne kantavat jo ensi vuonna hedelmää. Perhoset pitävät niiden tuoksusta - olen alkanut pitää mukanani niiden terälehdistä koostuvaa seppelettä siinä toivossa että saan mukaani lisää..."

Micolash olisi joskus halunnut nähdä Camillan perhospuutarhan mutta tiesi että se oli mahdotonta. Isoisä vihasi isää ja kaikkea mitä hän edusti. Micolash oli isän perijä ja vaikka he olivat niin kaukana isästä ja pojasta kuin kuvitella saattoi, hän oli isoisän silmissä menetetty tapaus.
Hetken ajan hän mietti, kirjoittiko sisko myös Laurencelle. Hän ei ollut kertaakaan tullut kysyneeksi ottoveljeltään asiasta. Ei sillä että he puhuisivat toisilleen muuten kuin pakon vaatiessa.
Ajatus sai hänet hymyilemään. Oikea unelmaperhe. Rajamaiden hallitsijat, niin ylhäisiä ja upeita että hädin tuskin sietivät toisiaan silmissään.
Micolash huokaisi ja kiersi paperin takaisin rullalle.
"Ehkä joku toinen päivä."

"Shall I compare thee to a summer's... No, too pretentious."



***
Poetry dump, not lore relevant:

Hiihtäjän Hyräily:

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun hanki on hohtava alla,
kun taivas kirkasna kaareutuu -
mut hauskempi hiihtää, kun ruskavi puu
tuul’ ulvovi, polku on ummessa
ja tuisku on taivahalla.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun ystävä häll’ on myötä,
kun latu on aukaistu edessään -
mut parempi hiihdellä yksinään,
tiens’ itse aukaista itselleen
ja yksin uhmata yötä.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun tietty on matkan määrä,
kun liesi viittovi lämpöinen, -
mut sorjempi, uljaampi hiihtää sen,
joka outoja onnen vaiheita käy
eikä tiedä, miss’ oikea, väärä.

Ja hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun riemu on rinnassansa,
kun toivo säihkyvi soihtuna yöss’ -
mut käypä se laatuun hiihtää myös
hiki otsalla, suurissa suruissa
ja kuolema kupeellansa.

The Song of a Skier:

It's good for the skier to go with her skis
When the snow is shining below
When the skies are clear and bright -
But it's better to ski when the trees are brown
Wind howling, no path ahead
And the blizzard darkens the sight.

It's good for the skier to go with her skis
When she's got a friend to her side
When the path lies open ahead -
But it's better to ski alone in the dark
With sweat and tears clear your own path
To defy, alone face the night.

It's good for the skier to go with her skis
When the road is clearly made
When the fire is warm and the way is for home -
But the better the nobler is the one who skis
In the tides of dark times and the ways of weird worlds
No good, no evil to fight.

And it's good for the skier to go with her skis
With her chest bursting with joy
The night alight by her beacon of hope -
But it's also good
To carry your burdens, ski with your sorrows
And death one step behind.

'Hiihtäjän Hyräily' by Eino Leino, crappy translation by me

Jokainen ääni
Isku vasten kasvoja
Joiden naamiot on valettu
Kuparista ja paperista
Jotka puhuvat mutteivät kuuntele
Jotka katsovat sinun ylitsesi
Kohti uljasta tulevaisuuttaan
Jossa sinulla ei ole sijaa